Ajankohtaista

Toimittajien työn merkityksellisyys on ilmiö, jota sekä alalla että journalismin tutkimuksessa on pitkään pidetty itsestäänselvyytenä. Eikä ihme, onhan journalismilla merkittävä rooli yhteiskunnan ja demokratian toiminnassa, mikä antaa merkitystä toimittajien päivittäiselle työlle.

Tutkimuskirjallisuuden valossa työn merkityksellisyys on kuitenkin moniulotteisempi ilmiö, eikä se ole toimittajien työssä pelkistettävissä vain yhteiskunnallisen tehtävän toteuttamiseksi. Siksi tavoitteenamme oli C.V. Åkerlundin Mediasäätiön rahoittamassaVallan vahtikoiria vai maailman pelastajia? -hankkeessa selvittää, mitä työn merkityksellisyys oikeastaan suomalaisella mediakentällä on, kun journalismin asema ja ammatillinen eetos ovat muutoksessa.

Työn merkityksellisyys on yhtäältä pysyvä kokemus työn arvosta itselle ja muille, mutta samalla se on aaltoilevampi, päivittäisessä työssä vaihteleva kokemus, joka voi aika ajoin käydä myös merkityksettömyyden puolella esimerkiksi turhalta tuntuvien työtehtävien takia. Merkityksellisyyden kokemukseen vaikuttaa muun muassa se, että työ vastaa omia vahvuuksia, on sopivan haastavaa sekä tarjoaa aikaansaamisen ja onnistumisen kokemuksia.

Merkityksellisyys vaatii aina myös muita ihmisiä toteutuakseen, sillä merkityksellisyyden kokemukselle ovat olennaisia yhteenkuuluvuuden tunne työpaikalla sekä tunne siitä, että oma työ tulee työyhteisössä yleisesti tunnustetuksi. Tiivistetysti työn merkityksellisyyden voi sanoa kumpuavan siitä, miten työ liittää tekijänsä muihin ihmisiin – journalismissa sekä yleisöön ja yhteiskunnan palvelemiseen että työyhteisöön.

Tutkimuksemme motivoitui erityisesti kahdesta merkityksellisyyteen liittyvästä näkökulmasta, joita ei journalismin tutkimuksessa tai alalla ole aiemmin nostettu esiin.

Työn merkityksellisyys mielletään yleensä inhimilliseksi perustarpeeksi, positiiviseksi hyvinvointia tukevaksi voimaksi, jolla on monia suotuisia vaikutuksia niin yksilön työhyvinvointiin kuin organisaation toimintaan. Tämä näkemys on kuitenkin viime vuosina täydentynyt ajatuksella siitä, että työn merkityksellisyydellä on myös kääntöpuolensa.

Kun työ on syvästi merkityksellistä, se johtaa tekijänsä usein liiallisuuksiin, kuten ylitöihin tai huonojen työolojen hyväksymiseen. Tällöin merkityksellisyys ei enää tuota työhyvinvointia, vaan siitä tulee työssä jaksamisen suurin uhka.

Mediaorganisaatioissa tuttuja ilmiöitä ovat toimittajien uupumiset, toimittajien taipumus tehdä töitä vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta sekä ylisitoutuminen työhön ja organisaatioon. Näitä ei kuitenkaan ymmärretä laajasti työn merkityksellisyyden kääntöpuoliksi, vaikka tästä ymmärryksestä löytyisivät avaimet keskeisten työhyvinvointiongelmien ratkaisemiseksi. Tämän takia media-alan työhyvinvoinnin johtamisen keskeisin tehtävä on työn ja sen merkityksellisyyden rajaaminen.

Työn merkityksellisyyden pitämistä itsestäänselvyytenä on erityisen tärkeää haastaa myös siksi, että kun jokin on itsestään selvää, siihen ei tarvitse kiinnittää organisaatioiden johtamisessa huomiota. Työn ja sen merkityksen rajaamisen lisäksi toimitusten johdossa tulisikin pitää huolta siitä, että merkityksellisyyden kulmakivet, eli inhimilliset tarpeet autonomiaan, yhteenkuuluvuuteen ja tunnustuksen saamiseen hyvästä työstä toteutuvat kaikille tasapuolisesti.

Suomalaisissa mediaorganisaatioissa ei siis voida nojata siihen, että kaikki on tarpeeksi hyvin, kun toimittajat saavat toteuttaa journalismin yhteiskunnallista tehtävää. Toimittajista tulee pitää huolta yksilöinä, joiden korostunut tarve merkityksellisyyden kokemiseen on sekä heidän suurin vahvuutensa että hyvinvointinsa uhka.

Pinja Päivänen, väitöskirjatutkija, journalistiikka, Jyväskylän yliopisto

Minna Koivula, tutkijatohtori, journalistiikka, Jyväskylän yliopisto

Mikko Villi, professori, journalistiikka, Jyväskylän yliopisto